sen pituinen se

Siitä on jo aikaa enkä jaksa
selata kaikkia kirjoituksiani mutta se kerta kun mietin valitseeko ne chardonnayn vai shirazin
on täällä taas vaan nyt ei viininä vaan verenä kun tein pienen sydämen nilkkaani
sillä tutulla ystävällä joka helpottaa hengitystä mutta vie kaiken
muun
on kauniin pikkupojan joulujuhlat ja siellä ne ylpeät vanhemmat istuvat samanlaisten joukossa kuin
marjat mättäällä tai tatit sienipiirakassa sinne ne
kuuluvat oikea paikka ja oikea aika ja mitä tekee se kolmas jolla nyt ei satu olemaan
titteliä mutta se hengittää samaa ilmaa ja elää samaa arkea vaikka ihan eri tavalla mutta
sisältö koostuu samoista asioista
se itki koko päivän vaikka kyllähän sekin sinne juhliin kutsuttiin mutta ei se uskalla
hyvä kun uskaltaa edes poistua kotoa ja suoriutua siitä samanlaisesta arjesta jonka se itse
elää niin erilailla ei kukaan koskaan käskenyt olemaan
sellainen

kun ne poistuivat ovesta se joutui lupaamaan ettei tee tyhmyyksiä ja käyttäytyy ja teekee jotain fiksua näillä kahdella tunnilla jotka se vietää yksin

jollain typerällä ja erittäin lapsellisella tavalla olen ylpeä
itsestäni kun seisoin jo kolmatta kertaa se valokuva kädessä joka
esittää elämäni keskipistettä aikaisemmassa elämässään ja siinä kuvassa on ällöttävällä hymyllä varustautunut lisuke ja haluaisin yli kaiken vain repiä sen valokuvan pieniin osiin kunnes sormeni eivät enää saisi
otetta kiiltävästä materiaalista
mutta laitoin sen jo kolmatta kertaa paikoilleen ehkä piilotin sen vähän ja sanoin ääneen että
meillä on kaikilla menneisyys eikä valokuvan tuhoaminen sitä muuta
silti haluaisin ainakin piirtää sille lisukkeelle hörökorvat tai vielä vähän isommat hampaat ja mietin
olenko todella kohta kaksikymmentäviisi?

tänään ei ole millään mittapuulla hyvä päivä
sain jo kaiken ja suoriuduin niin hienosti kokeista ja koetuksista ehdin tästä vuodesta puolet
viettää ulkomailla ja sain sen tärkeimmän ihmisen haluamaan juuri minut ja silti itken
nyt
onko sairaudella tai väsymyksellä tai kiittämättömyydellä mitään rajaa vai onko minussa
edes mitään vikaa jos olen taas vain onnistunut sotkemaan asiani ja syytän paperilappuja lipaston
pohjalla
tästä vuodesta piti tulla hieno ja katsoessani taaksepäin se on ollut helvetin kaunis suuret muutokset
hienot saavutukset ja silti minä olen vain ja vieläkin
se

olen varmaan ainoa, joka ei osaa pelata unoa

Voiko ihminen muuttua?
Niin että se on vieläkin se sama vanha mutta aivan uudella tavalla jos vain
jaksaa uskoa siihen voiko se olla totta ilman mitään taka-ajatuksia ja onko se silloin
hyvyyttä vai pelkoa vai voiko ihminen uskotella itselleenkin mitä vain
ihminen kai on se ainoa joka kaikkeen siihen pystyy..

sanat eivät tule yhtä helposti kuin silloin eikä kaikki kova ja terävä uppoa
ihoon ja lihaan ja satuta niin kovasti
ja on outoa elää päiviä ja viikkoja ja välillä vain olla niin tavallinen
ettei edes muista pelätä epäonnistumista ja kipua ja sitä pohjatonta surua
loppujen lopuksi tulemme varmasti aina olemaan "alttiita" mutta
mitä silläkin tarkoitetaan? Että horjuu helpommin ja itkee herkemmin kuin
se harmaa massa
sitten ehkä haluankin olla "altis"

mutta sanoja en löydä kuvaamaan tätä tilaa joka on niin erilainen kuin elämä
jota elin

Passiivimuotoja on niin paljon nykyään ja sitten on se taianomainen ME
ihan selvällä suomenkielellä ja minä olen siis osa
sitä
ja tänään olen niin suunnattoman ylpeä kun ne samat vanhat aiheet jotka ovat pyörittäneet
elämääni viimeiset neljä vuotta ovat taas tässä mutta itkin vain seitsemän suolaista kyyneltä ja
huuhdoin sen kaiken pois en lääkkeillä en partaterillä en millään korvikkeella (olin suihkussa)
olen vain tässä ja sattuuhan se saatanasti kun kuulee että se kaikkein rakkain rakastaa jotain muutakin
kun onhan sillä poika mutta tässä tapauksessa pojan äitiä vaikka vaan ilman sitä tunnetta
mutta mitä sekin tarkoittaa ja elääkö muka harmaa massa näin
en usko

välillä mietin olisiko silti pitänyt ottaa se toinen työ ja asua nyt hiekkadyynien keskellä yksin mutta ainakin
ilman tätä loputtomien kysymyksien tulvaa
ja päädyn aina siihen että tein oikean päätöksen kun palasin tänne sillä kävi miten kävi
olen tässä

Niille jotka jaksoivat uskoa

En ole varma vieläkään mistä
sen voiman löytää ja missä se odotti silloin kun tarvitsin valoa ja vakuuttelua
kyllä joku päivä minäkin olisin kuin he
tosin olin väärässä sillä en ole kuten he vaan
minä kuitenkin
olen tässä

Ihailen niitä tyttöjä jotka ottavat kuvansa itse ja lähettävät ne pikseleinä meille
kaikille
tietämättä kuka olen tai sinä
tietävät parhaat kulmansa ja mikä on päivän sana ja ruoka ja vaate..
olisinpa yhtä rohkea kuin he ja urhea ja kirjoittaisin ilman häpeää
mistä heidän rehellisyytensä kumpuaa kuka teki heistä
voittajia
mikä meitä estää?
nauran ilkeästi ja nyökkäilen mutta todellisuudessa ihailen teitä

pelottavinta oli astua siihen ensimmäiseen lentokoneeseen joka vei sen verran kauas
että kodin pystyi vielä aistimaan ennen kuin pilvipeitteet hautasivat pienen
Suomen maan
helpotus hautautui ensin suruun

Kuukausia on mennyt viisi ja ranteeni on valkoinen
vähän liila jostakin kohtaa
haavoja löytyy enää kantapäistä kun korkokengät painavat aina sitä baletti-vammaa
olen ylpeä ja kuulemma hymyni on kiva ja bussikuskin mukaan silmäni ovat
erikoisen kauniit
tyhmää imeä kauniita sanoja mutta tarvitsen niitä vielä
jonakin päivänä päästän irti kahleistani taisin jo irroittaa käteni

Elämä ilman silmitöntä julmuutta on kaiken järjen mukaan ja näköjään

mahdollista

suicide is what happens when pain outweighs the capacity for dealing with pain

kuoleman kaipaus
miten voi kaivata jotakin mitä ei ole kokenut?
joskus hiljaisuus kertoo enemmän kuin ne vuolaat tilitykset
umpikujista ja vuotavista viilloista
joskus kipu ylittää kynnyksen jolloin kyyneleet kuivuvat ja hengitys tasaantuu
rauhallista hiljaista tyhjää
joskus luonnonlait lakkaavat pätemästä
meidän jokaisen kohdalla

joskus taistelu päättyy eivätkä kaikki kävele pois
voittajina

Hammas tyynyn alla

Olin varma että kuolen siinä hetkessä siihen paikkaan
jalat sidottuina nippusiteillä hikinen paita liimautunut selkään
kukaan ei kuullut avunhuutojani ei nähnyt sen lasittuneen katseen taakse
jonka alla eli vielä pieni tyttö pieni ihminen suuri kipu kaiverrettuna rintaan
häpesin öisiä matkojani maahan jonka olin luonut satukirjojen avulla
jos saisin palata takaisin pelastaisin sen tytön en irrottamalla nippusiteitä vaan näkemällä
hänet lapsena ja kaikin puolin
oikeana

se sama paniikki kaivautuu kylkiluideni alle ja inhoan heikkouttani joka
saa minut nauhoittamaan ohjelmat hänelle leipomaan piiraan katkaravuista unohtamatta sitä tilliä
kun se niin tykkää siitä ja sitruunasta enkä voi olla laskematta päiviä joita on enää 9 tunnin lisäksi
13
vihaan sitä pelkoa joka täyttää jokaisen soluni kun edes suon ajatuksen sille ettei sen kädet
enää tunnu ihollani ja rutista niin kovaa että kipu muuttuu
nautinnoksi
vihaan aivojani jotka väläyttävät hänen kasvonsa hymykuoppineen verkkokalvoillani
ikään kuin en muistaisi hänen kasvonsa jokaista muotoa huulien lämpöä ja silmäripsien kaarta
en osaa edes unohtaa unissani joista herään jonkun repiessä sisälmyksistäni raastetta
sattuu niin perkeleesti ja hän pysyy
poissa

Nyt on se aika
päästää irti ja antaa mennä vanhan ja uuden
ristiin ja sekaisin kun kerä on jo yksi suuri solmu ilman
alkua ja loppua suren itseäni ja kaikkia niitä jotka uskoivat
unelmiin

Kirjeitä Dominolle

etsin sanoja kuvaamaan mitä on olla minä nyt
etsin käsiä suojaamaan äänetöntä hengitystäni jota joku joskus kutsui elämäksi
niitä päiviä jolloin halusin tuntea olevani tässä enkä muistoissani repaleisten lakanoiden alla
en saa henekä kun syytän häntä ja itseäni
vihaan eniten kun kuorin kerroksen kerrallaan itsestäni en tiedä mitä
sen viimeisen jälkeen paljastuu
olen kirjoittanut monta kirjettä mutta yksikään ei ole löytänyt perille
ilman postimerkkiä

olen masentunut ja öisin näen kuolaavia suita joiden hampaat on liian terävät
olisi pitänyt tietää
jo tässä vaiheessa
etten minä ole se joka saa tuntea ja kokea niin kuin ne joiden silmiä ei 23 vuoden iässä ympäröi syvät juonteet luulisi että kaikki paha liukuisi pois niitä ratoja pitkin mutta ne ovat kuin syöpä joka leviää
labyrintin lailla niiden kasvoissa ei ole merkkejä pahasta ja niiden silmiin hukkuu koska ne ovat niin siniset ei sen takia että ne ovat niin murheelliset
kauniit ja onnelliset ihmiset en tiedä onko teitä
edes olemassa mutta ainakin te näytätte siltä ja minä vihaan
teitä

Se viimeinen löytää lukijansa

Tilastojen sarjanumerot

Lääkäri vakuutteli että oireet helpottavat jopa ajan myötä mahdollisesti häviävät
olen jo ylittänyt reippaasti aikuisuuden kynnyksen loikaten ohi niiden päivien joiden
piti sisältää vapauden lisäksi seikkailuja ja kokeiluja mutta minä pelkäsin ja pelkään
vieläkin
itken ja tärisen ohi niiden tilaisuuksien jolloin saisin kammettua itseni edes istumaan
sen sijaan makaan lattian myötäisesti tuijottaen maailmaa epäinhimmillisen alhaalta

Olen kadottamassa otteen niistä jokapäivävisistä askareista eikä uni ole pitkään aikaan
ollut kutsuvampaa kuin aurinko
en halua kohdata sitä(kään) tosiasiaa että kuvittelen hereillä(kin) valkoiset kukat
lepäämässä minun tapaani kosteassa mullassa

Kahleet nilkkojeni ympärillä on tehty halveksunnasta ja epävarmuudesta
itsesääli pitää minut lamaantuneena paikoillani kun inho ryömii ihoni alla
sen kynnet ovat likaiset ja sen lyönnit rytmikkäät
eikä se lähde edes saksilla
pois

Katkennut köysi

Tänään stetoskooppi painautuu rintaani vasten ja minua hypistellään ja tarkkaillaan ja
kirjataan muistiin miten tyttörukka taas on kaivanut itselleen kuopan peitellen itsensä valheilla
ei totuudelta pääse suojaan
kuka käski repiä sitkeät arvet tahmeiksi ja
nyyhkyttää keskellä ihmismassaa
kummastelen istekin omaa käytöstäni mutta sitä ei kelpuuteta
selityksenä

Minulta puuttuu se ominaisuus hyväksyä
tilanteet sellaisina kuin ne ovat kun ne vääristyvät mielessäni ja lopuksi
me ei enää puhuta samoista asioista ja taas se pelko niissä silmissä
Sä tarvit apua
Olen pahoillani
vuotava vastahaavasi ja ennen niin
kirkkaat silmäsi kertovat sen mutta sanoithan sinäkin sen kaksi päivää sitten
olen hengittävä pettymys ja sinä olet vain väsynyt
mihin se kaikki elinvoima valuu jonka imen kaikista tukipilareistani kun ne kuihtuvat silmissä
enkä minä voi yhtään paremmin
kuitenkaan

Revin kaiken ympäriltäni juurineen mutta käteeni ei jää
muuta kuin multa kynsien alla

Löytäjän palkkio

Ennen kaikkea ja enemmän kuin mitään muuta pelkään
menettämistä
sitä päivää kun ei ole numeroa mihin soittaa eikä sormia
jotka puristavat särkeviä käsiäni
Asiakkaat katsovat liian pitkään kun verestävät silmäni eivät tänään jaksa kätkeä
unetonta yötä suunnitelmien parissa jotka riistävät unelmieni lisäksi minut
kokonaan

Autan sinut läpi sen tuskan ja paniikin kun en halua
sinulle pahaa
uskothan sen
jonka jälkeen me kävellään eri suuntiin
en katso vierestä kun hyppäät enkä hyppää
perässä
15 km ei koskaan ole tuntunut kaukaisemmalta kiljuessani luuriin
olen säälittävä pieni kakara
älä jätä minua ja se ei enää sanonut mitään
olisitko sinä nukkunut näiden sanojen jälkeen?

Minun maailmassani myrkky vaeltaa suonissa ilman yhtäkään neulaa ja
lasi ei koskaan ole puoiksi täynnä vaan puoliksi tyhjä ja
määritelmä olemassaolosta on kahlittu toisen ihmisen käteen
ja ne tukehtuvat minun laillani

en minä tahallani satuta sinua
silti vuodat kuiviin kuten minäkin

Lumen alla

Poltan sillat takanani juosten läpi
liekkien jotka kirivät edelläni
en muista sytyttäneeni yhtäkään tikkua kun happi loppuu
se ei voinut olla kukaan muu
Painajaiset ovat jokapuolella viritetyt ansat kourassaan
ne odottavat että astun harhaan
4 kuukautta jaksoin
pää edellä menneisyyteen ei ole helpoin tapa
sukeltaa

Pitkin maantietä

Vain kerran
pieni raapaisu ja olen takaisin siellä mistä matka pois kestää
liian monta koetusta
Syitä en kerro enkä edes osaisi siksi juoksen pois ja käännän katseen
pelkään epäonnistumista ja olen varma etten
onnistu mitä jää jäljelle kun en saa sanotuksi mitään ja ranteeni on
ruhjeilla

On niin paljon syitä jatkaa
kamppailua päivittäin ne ruskeat silmät ja ne siniset ja se pehmeä turkki ja ne lämpimät
kädet minun kylmien sormieni ympärillä
muttei ne poista sitä särkyä jonka säteet kätkevät hymyni alleen
hetken pystyn sinnittelemään ennen kuin haukon henkeä pimeimmässä nurkassa
ei ole tilaa muille
se hetki ei taida riittää edes osa-aikaiselle onnelle

En halua puhua enkä kirjoittaa
siitä mikä sattuu hävettää olla
hauras ja kalpea teen parhaani kätkeäkseni sen etten minä
ole parantunut
vieläkään

Kerro sinä olenko minä
väärässä
kun ne istuu samassa autossa osallistuu samoihin ristiäisiin ja yöpyy vieraina samassa osoitteessa
minä
jään kotiin odottamaan vaikka kaikkien piti
tietää
minäkin olen täällä

Kerro sinä saako minuun
sattua
näin

paljon?

niillä kun on lapsi ja menneisyys ja muistot ja yhteiset perheet ja minä olen vain
minä

Mikset sano mitään

Se kirvelee pahemmin kuin yksikään haava
tai rikottu lupaus
pettymys värjää silmiini tummat uurteet ja tekee siitä yhdestä naurusta liian
vaikean
en ole hetkeäkään enää yksin kun ne löysivät
takaisin luokseni
taas

Katseeni vaeltaa pysähtymättä sillä mikään ei ole näkemisen arvoista kun
valot on himmennetty ja kaiken muun tavoin minä olen hiljaa
hengitys on karhea ja jossakin kaukana poissa muistan
lämmön ja rauhan kun ne olivat minun
vaikka en pysty keskittymään yhteenkään pisteeseen muistan että kerran ne olivat
minun
Osa-aikaisesti vieressäni makaa lämpö josta osasin vain kuvitella hetkiä
en pysty kurkottamaan vaikka sen käsi lepää vieressäni ja tänään mietin taas miksi
kun välimatkaa on 15 kilometriä

Vaikka lupasin itselleni kulkee mieleni niitä vainottuja polkuja
kierrän ympyrää vanhat muistot sanat ja tunteet repussa en enää jaksa
ja silti ne kolisevat naarmuttaen unelmani
En kertakaikkiaan tiedä enää minkä polun valitsin

Ei vieläkään

ole päivää joka olisi lannistanut minut
kokonaan
ei vaikka tunnustelen paljailla varpailla jäätä
se kantaa
ei tietenkään kirjaimellisesti
vielä
mutta pääni on kevyempi
ja pidän siitä miten kohtelen minua

Kerran olen itkenyt vuolaasti näiden uusien päivien aikana ja vain
koska menneisyyden muisteleminen sattuu
miten se pystyi olemaan niin julmaa ja lohdutonta
rauhatonta ja katkeraa aikaa
on vaikea luottaa siihen että se olisi takana eikä enää edessä
ja niihin sanoihin jotka tekevät päästäni pehmeän kevyen
on vaikea hyvästellä turvallinen kaava joka palveli
niin hyvinä kuin pahoina päivinä minun ollessa sokea ja vihainen
rohkea ja vahva ovat vääriä adjektiiveja
nyt minä olen
rehellinen

Mitä paremmin voin sen paksummaksi kuoreni
kasvaa eikä se ole
väärin kun sananne eivät kosketa
kaikki muut haukkuivat sitä ihmistä itsekkääksi ja narsistiseksi
kun pidin häntä ystävänä en läheisenä
mutta ystävänä
se nainen on nyt ilmaa pelkkä haamu
minä näen mitä muut näkivät jo vuosia
ehkä vähän myöhässä mutta vihdoin minäkin
olen tässä hetkessä
todellisuudessa

Ei löydy sanoja kuvailemaan kuinka syvästi
hän koskettaa jokaisella rehellisellä sanallaan
enkä löydä sanoja kuvailemaan kuinka kiitollinen olen
ilman sinua ei ole meitä hän sanoi
minä hengitän
vieläkin ja hän
on ylpeä siitä
että olen hänen
avoimesti

Kyllä
olen se lääkkeitä syövä merkillisten merkkien täyttämä mustatukkainen tyttö
mitä väliä niiden sanoilla ja ilmeillä on kun minä olen
onnellinen

merkillisen onnellinen