jalat sidottuina nippusiteillä hikinen paita liimautunut selkään
kukaan ei kuullut avunhuutojani ei nähnyt sen lasittuneen katseen taakse
jonka alla eli vielä pieni tyttö pieni ihminen suuri kipu kaiverrettuna rintaan
häpesin öisiä matkojani maahan jonka olin luonut satukirjojen avulla
jos saisin palata takaisin pelastaisin sen tytön en irrottamalla nippusiteitä vaan näkemällä
hänet lapsena ja kaikin puolin
oikeana
se sama paniikki kaivautuu kylkiluideni alle ja inhoan heikkouttani joka
saa minut nauhoittamaan ohjelmat hänelle leipomaan piiraan katkaravuista unohtamatta sitä tilliä
kun se niin tykkää siitä ja sitruunasta enkä voi olla laskematta päiviä joita on enää 9 tunnin lisäksi
13
vihaan sitä pelkoa joka täyttää jokaisen soluni kun edes suon ajatuksen sille ettei sen kädet
enää tunnu ihollani ja rutista niin kovaa että kipu muuttuu
nautinnoksi
vihaan aivojani jotka väläyttävät hänen kasvonsa hymykuoppineen verkkokalvoillani
ikään kuin en muistaisi hänen kasvonsa jokaista muotoa huulien lämpöä ja silmäripsien kaarta
en osaa edes unohtaa unissani joista herään jonkun repiessä sisälmyksistäni raastetta
sattuu niin perkeleesti ja hän pysyy
poissa
Nyt on se aika
päästää irti ja antaa mennä vanhan ja uuden
ristiin ja sekaisin kun kerä on jo yksi suuri solmu ilman
alkua ja loppua suren itseäni ja kaikkia niitä jotka uskoivat
unelmiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Painathan jalanjälkesi mieleeni.